ei mitään syytä kirjoittaa. mitään ei tapahdu, verhot eivät heilu tuulessa, eikä autoja aja ohi. omituinen tunne siitä, että jotain on jäänyt tekemättä tai sanomatta. jotain. jossain vaiheessa. milloin? olisiko pitänyt kokea jotain, mikä nyt on myöhäistä? miksi mikään elämässä olisi kaksikymppiselle myöhäistä? luulen jo tietäväni jotain, katson arvostellen nuorempiani, vaikken ole edes unohtanut itse olleeni täysin samanlainen. haluaisin unohtaa. haluaisin ajatella olevani jollain tavalla parempi. parempi kuin muut ja jos en parempi, niin ainakin erilainen. poikkeuksellinen. "jokainen ihminen on arvokas omana itsenään", "jokainen ihminen on erilainen". toivoisin olevani erilaisempi, parempi ja enemmän. toivovatko kaikki samaa? vaikka kuinka yritän, en pysty ajattelemaan asioita toisten ihmisten näkökulmasta. en oikeasti. pystyn siihen pinnallisella tasolla, voin ymmärtää vaikuttimia, taustoja ja valintoja. voin yrittää seurata valintoihin johtaneita ketjuja, mutten oikeasti ymmärtämään. enhän ymmärrä edes itseäni. onko myötätuntoni vain jotain, minkä olen oppinut? jotain, mitä kaikille pyritään lapsesta asti opettamaan...

lapsihan on luonnostaan aika ilkeä. lapsi ei pysty tai ehdi tai vain tule ajatelleeksi, että on olemassa erilaisia näkemyksiä asioista, tai etteivät nämä näkemykset erilaisuudestaan huolimatta ole sen väärempiä kuin omatkaan. lapsi sanoo, mitä ajattelee. kasvatuksen myötä sanomisia karsitaan. lapsi oppii pitämään suunsa kiinni silloin, kun siihen on tarve. lapsi oppii, että jotkut asiat voivat loukata muita, mutta siinä samalla hän myös oppii tietoisesti loukkaamaan. valehtelu toiminee samalla tavalla: kun lapsi tunnistaa valheen, lapsi ymmärtää valehtelemisen olemassaolon, minkä seurauksena lapsi oppii valehtelemaan. nyt katosi pointti... ainiin. voiko myötätunnonkin oppia? voiko sen tarpeen oppia tunnistamaan, vai onko se vain jotain, mikä on ihmiselle ominaista? kuuluuko se pakettiin? voisin leikkiä ajatuksella... mutten jaksa ajatella niin paljon. ei tänään. päätä särkee ja väsyttää.