minä tahdon talven, saanhan minä sen?

muistan joulun joskus kauan sitten. olin juuri oppinut kirjoittamaan ja tein hatarin tikkukirjaimin elämäni ensimmäistä kirjettä joulupukille. edessäni oli jonkinlainen lelukaupan lehti, joka pursusi erilaisia nukkeja ja legolinnoja sun muita kiehtovia leikkikaluja. toivoin varmasti kolmea erilaista lego-kompleksia, viittä Barbie-nukkea (joilla kaikilla oli eriväriset ja -pituiset hiukset), toivoin kauko-ohjattavaa autoa ja pehmoleluja. halusin varmaankin joka toisen asian siitä lehdestä. listattuani muutaman A4:n verran roinaa (merkiten tähdellä tärkeimmät toivomukset) olin mielestäni lähes valmis. taisin vilkaista ikkunasta ulos tarkistaakseni, joko sitä lunta olisi alkanut sataa, kun mieleeni hiipi aivan kamala ajatus: millä joulupukki pääsee meille, jos ei ole lunta? itkukohtaushan siitä seurasi, tietysti. äiti lohdutteli ja minä vain itkin, kunnes keksin sen - viimeisen toiveeni. pyysin hartaasti, että jouluna olisi lunta. menin jopa niin pitkälle, että vakuuttelin, ettei muilla lahjoilla olisi edes niin väliä, kunhan lunta vain tulisi. alahuuli väpättäen vein ruttuiset paperit äidilleni ja kuiskasin "jos joulupukki ei oikeesti tuokaan mulle mitään muuta kuin lunta, niin saanhan mä teiltä vaikka edes pienen nallen?"

nyt en tarvitsisi edes sitä nallea. pyydän vain lunta.