ehkä sitä matkaa odottaakin hieman enemmän kuin luuli. tänäänkin monta kertaa unohduin töiden lomassa pohtimaan pakkaamista ja lentomatkaa (pelkään ihan pikkiriikkisen lentämistä) ja perille pääsyä. sitä kun kummitäti seisoo topakkana ja hymy korviin asti levinneenä autovuokraamon edessä. se suipistaa vähän suuta ja kysyy, että kuinkas on menny ja sitten nappaa syleilyyn. kuulen kummitädin naurun, joka tarttuu väsyneeseen äitiinkin, minkä jälkeen sitä naurua ei saa taukoamaan ennen kuin kahta vanhaa ystävää erottaa taas monta tuhatta kilometriä. mietin hiekkarantoja ja palmuja, mietin löytäisimmekö sitä samaa ravintolaa, jossa puolitoista vuotta sitten tilasimme pitsoja puoliksi pahimpaan nälkään ja ihmettelimme, kuinka Miami on niin kovin erilainen kuin mikään muu paikka. ja kummasteltiin niitä kaikkia kauniita ihmisiä. ja oltiin ihan turisteja, näpsittiin kuvia kookospuista ja valkoisesta hiekasta, korkeista ja erikoisista taloista ja naurettiin ja juotiin pina coladaa.

menen keittämään makaroonia, pakkaamaan ja hymyilemään.