nyt on vielä hetken valoisaa, aurinko kurkkii puiden latvojen yli ja ulottaa säteitään lumettomalle nurmikolle.

töistä päästyäni töppöstelin rikkinäisillä kengilläni Sörnäisten metroasemalle ja sieltä nousin metroon. itään, kohti kotia. aurinko paistoi isosti silmään Kulosaaren sillalla, mutta se vain nauratti. katselin merta ja rahtilaivoja ja Sompasaaren konttipinoja ja olin aika onnessani. oli nättiä. päätin kotimetroasemalta kävellä kotiin, sillä ilma tuntui keuhkoissa hyvältä, musiikki tuntui kuulokkeista hyvältä ja kaikki oli vaan hyvin.

poikkesin kävelytieltä pururadalle ja metsään. löysin sen vanhan polun, jonka varrelle kymmenen vuotta sitten hautasin viimeiset hiireni. ei tuntunut enää niin kovin hyvältä, kun huomasin ison kuusen kaatuneen suoraan hautojen päälle, hiirulaisten viimeisen leposijan merkiksi asettamani kivet näkyivät juuri ja juuri oksien lomasta. mietin, kuinka merkityksetöntä se loppujen lopuksi oli. kukaan muu ei tiedä, mitä ne kivet merkitsevät, kukaan ei tiedä, ei muu kuin minä. eikä muiden kai tarvitsekaan.

vielä jokunen vuosi sitten jaksoin käydä haudoilla jouluisin sytyttämässä muutaman kynttilän muistoksi, yksin keskellä pimeää metsää seisoin hetken ja mietin. kunnes eräänä jouluna se vain jäi. hiirille antamani nimet unohtuivat pikkuhiljaa, vain muutaman muistan vieläkin. hassua kuitenkin, kuinka aina siihen metsään mennessäni valitsen sen saman polun. ajattelematta sitä sen enempää kävelen saman puun juureen ja seisahdan hetkeksi, ja muistan kuinka murtunut olin joka kerta, kun jouduin hautaamaan rakkaan lemmikin.

välillä tunnen huonoa omaatuntoa unohtamisesta, mutta niin kai elämä toimii. on pakko vain unohtaa, jotta voisi jatkaa eteenpäin. kai sama pätee muihinkin asioihin.