nyt on vielä hetken valoisaa, aurinko kurkkii puiden latvojen yli ja ulottaa säteitään lumettomalle nurmikolle.
töistä päästyäni töppöstelin rikkinäisillä kengilläni Sörnäisten
metroasemalle ja sieltä nousin metroon. itään, kohti kotia. aurinko
paistoi isosti silmään Kulosaaren sillalla, mutta se vain nauratti.
katselin merta ja rahtilaivoja ja Sompasaaren konttipinoja ja olin aika
onnessani. oli nättiä. päätin kotimetroasemalta kävellä kotiin, sillä
ilma tuntui keuhkoissa hyvältä, musiikki tuntui kuulokkeista hyvältä ja
kaikki oli vaan hyvin.
poikkesin kävelytieltä pururadalle
ja metsään. löysin sen vanhan polun, jonka varrelle kymmenen vuotta
sitten hautasin viimeiset hiireni. ei tuntunut enää niin kovin hyvältä,
kun huomasin ison kuusen kaatuneen suoraan hautojen päälle,
hiirulaisten viimeisen leposijan merkiksi asettamani kivet näkyivät
juuri ja juuri oksien lomasta. mietin, kuinka merkityksetöntä se
loppujen lopuksi oli. kukaan muu ei tiedä, mitä ne kivet merkitsevät,
kukaan ei tiedä, ei muu kuin minä. eikä muiden kai tarvitsekaan.
vielä jokunen vuosi sitten jaksoin käydä haudoilla jouluisin
sytyttämässä muutaman kynttilän muistoksi, yksin keskellä pimeää metsää
seisoin hetken ja mietin. kunnes eräänä jouluna se vain jäi. hiirille
antamani nimet unohtuivat pikkuhiljaa, vain muutaman muistan vieläkin.
hassua kuitenkin, kuinka aina siihen metsään mennessäni valitsen sen
saman polun. ajattelematta sitä sen enempää kävelen saman puun juureen
ja seisahdan hetkeksi, ja muistan kuinka murtunut olin joka kerta, kun
jouduin hautaamaan rakkaan lemmikin.
välillä tunnen huonoa
omaatuntoa unohtamisesta, mutta niin kai elämä toimii. on pakko vain
unohtaa, jotta voisi jatkaa eteenpäin. kai sama pätee muihinkin
asioihin.
tiistai, 13. joulukuu 2005
Kommentit