onnellisuus
tekee minusta tylsän. silloin ei tarvitse miettiä elämän perusasioita,
ei tarvitse miettiä, miksi kaikki taas meni pieleen, ei tarvitse
analysoida omia luonne- tai muitakaan vikoja. voi vain olla ja olla
onnellinen. jos vaan voisi olla onnellinen. tunnen itseni ja myös sen
henkilön, josta onneni suurimmaksi osaksi on riippuvainen sen verran
hyvin, etten uskalla alkaa rakentelemaan niitä samoja pilvilinnoja,
jotka niin monta kertaa olen saanut riipiä asfaltista ja koota
uudelleen. en vain uskalla. mutta kuinka voi olla tulevaisuutta, jos ei
ole luottamusta siihen? toinen puoli minussa sanoo, että täytyy pitää
pää kylmänä, oppia itsenäisemmäksi ja olla valmiina silloin, kun kaikki
viimeisen kerran sinkoaa palavina rippeinä kohti jotain, mistä ei ilman
voimia enää voi nousta. toinen puoli on onnellinen, arasti ja
odottavasti, mutta onnellinen kuitenkin. sellaisella lapsellisella
tavalla, joka kehottaa vielä kerran luottamaan itseensä ja luottamaan
toiseen. ennen kaikkea luottamaan meihin. koska tällä kertaa me - ei ainostaan minä, eikä ainoastaan se toinen - voisimme olla erilaisia, onnellisia. edes joskus. ainakin nyt.
ensimmäisen kerran pitkään aikaan minulla saattaa olla uskallusta
hiljentää se pessimistinen (realistinen?) ääni ja kuunnella sitä
hiljaisempaa, sitä luottavaisempaa ja ehkä myös lapsellisempaa. onko
tämä sitten se viimeinen yritys, joka onnistuessaan takaa elämän
sellaisena, kun olen toivonut, mutta epäonnistuessaan aloittaa jotain
uutta ja äärimmäisen pelottavaa? en tiedä. tuntuu vain niin kliseisesti
siltä, kuin seisoisi suuressa risteyksessä ja on vain pakko joko
luottaa tai unohtaa koko juttu. haudata kaikki vanha ja vain jatkaa,
vaikkei olisikaan mitään suuntaa. minä päätän luottaa ja minä annan
sille kaikkeni, sillä se on minun valintani. minun päätökseni, josta
seuraa myös vastuu. voi minä en pidä vastuusta. mutta silti päätös ei
tunnu pahalta, eikä vastuu niin pelottavalta, koska minä kuuntelen sitä
pientä luottamuksen ääntä. ja olen vain onnellinen.
enkä tiedä ymmärtääkö kukaan muu, mutta ei sen väliä. kun on neljän
päivän aikana lukenut yli yhdeksän tuntia päivässä, ei voi olettaa,
että mieli toimii kuten normaalisti. tai edes sinne päin. mutta siitä
pidän kiinni, että tässä tilanteessa en paljoakaan onnellisempi voisi
olla. siis parisuhteen suhteen. suhteellista. suhteellisuusteoria.
hiljaa.
torstai, 26. tammikuu 2006
Kommentit