nyt taas tuntuu kaikki kaatuvan päälle, pienin murhe ei liene ylihuominen tentti, johon on vielä yli 300 sivua luettavaa. mutta jotenkin nyt, kun istuin tähän, kaikki vain jysähti päälle. olo tuntuu painavalta ja ahdisuneelta, kun ei osaa sormella taaskaan osoittaa, että mikä on vikana. tuntuu, että alan etääntyä ihmisistä, jotka ovat minulle tärkeitä, enkä tiedä teenkö sen itse, vai tapahtuuko se muidenkin tahdosta. en ole sellainen ihminen, joka kurottaa muiden seuraan. ennemmin minut pitäisi raahata mukanaan. ei sekään kuitenkaan onnistu, jos en itse sitä halua. vaivaannun.

ja sitten se erilaisuus. toiveissa, tavoitteissa, unelmissa, koko maailmankuvassa. en käsitä itseäni, mutta vielä vähemmän käsitän muita ihmisiä. en vain osaa asettua samaan asemaan. tiedän, että myötäelämiseen kykenemättömyys on yksi pahimmista puolistani, etenkin joissain tietyissä asioissa, mutta ei se tarkoita, etten ymmärtäisi niiden asioiden tärkeyttä toiselle ihmiselle. en vain kykene täysillä yhtymään iloihin tai suruihin. en vain voi antaa ihmisten koskettaa niin syvältä, silloin pitäisi itsekin antaa itsestään jotain. siihenkin pystyn hyvin harvoin. yleensä silloin, jos kaikki oikeasti tuntuu kaatuvan päälle, eikä mitään muuta ulospääsyä näytä olevan. silloinkin tulee huono omatunto. kun on ollut vaivaksi. ja sen jälkeen kaduttaa, kun tuntuu, että on taas tehnyt kärpäsestä härkäsen ja kasannut oman sontansa jonkun muun kannettavaksi. ei se ole oikein, ei minun toimestani.