kyllä se elämä menee eteenpäin, vaikkei blogia kirjoittaisikaan, mutta on se silloin hieman erilaista. aina silloin tällöin on tullut juttuja mieleen, sellaisia joista olisi voinut jotain sanoa, mutta en sitten ole sanonut. alan päästä hiljalleen yli erittäin hyvän ystäväpariskunnan erosta. vaikka eihän minulla pitäisi siinä asiassa mitään ylipääsemistä ollakaan. kun kuitenkaan eihän se ole minun asiani, ei minun murheeni. tämä tapaus kuitenkin opetti paljon asioita omasta itsestäni. sellaisiakin, joista en ole kovinkaan ylpeä. en osaa olla tukena, jos itse olen ristiriidassa tilanteen kanssa. minä vetäydyn, pakenen. ja minulla on niin kovin ikävä, kun parhaista se toinen (ei järjestysnumero toinen, vaan ihan vaan se toinen) on niin kaukana. enkä minä saa itseäni luo.

minä istun huoneessani ja uppoudun uusiin ystävyyksiin, ennenkokemattomiin. ja ikävöin niitä vanhoja ja jollain tapaa oikeita. ja sitä vanhaa aikaa, joka ei enää tule takaisin, vaikka minä kuinka sen vuoksi hakkaisin päätäni seinään.

ja hymyilen puhelinkeskusteluille ja salaisuuksille. hyville salaisuuksille. pahoja salaisuuksiakin on tullut kuultua ja ne saavat voimaan pahoin. enkä niillekään asioille mitään voi.

toivon suojasäätä.