Joko minusta on tullut näkymätön tai kukaan ei yksinkertaisesti halua huomata minua. Kävelin pitkin keskustakampusta ja näin tuttuja naamoja, hymyilin, olin aikeissa moikata ja juuri silloin toisten katse kääntyi pois. Päätin toista opiskeluvuottani (eli siis tätä vuotta) aloittaessani olla sosiaalisempi kuin aiemmin, mutta tähän se kai kaatuu. En minä osaa. Kukaan ei varmaankaan usko, kuinka paljon voimia ja rohkeutta se syö, kun on aikeissa tervehtiä henkilöä, joka on vain tuttu (ei siis ystävä tai edes kaveri), kun sitä pelkää ihan tosissaan. Kammoksuu koko ajatusta. Sydän hakkaa hurjana, mietin käden liikeradan, yritän suunnitella mahdollisen keskustelun - kuinka lopetan sen mahdollisimman lyhyeen olematta kuitenkaan tyly niin, ettei tukalia hiljaisuuksia ehtisi muodostua. Loppujen lopuksi käy kuitenkin usein niin, että punastun, kieleni tuntuu turpoavan ja suustani tulee jotain epäselvää muminaa ja saan osakseni äärimmäisen kummastuneita katseita, kysyviä ilmeitä ja vaivautuneita hymyjä.

Minä pelkään ihmisiä perkele. Se tuntuu vain pahenevan iän myötä. Aiemmin minulla oli pakonomainen tarve miellyttää muita, mutta sen hälvettyä olen kai luisunut toiseen ääripäähän... en osaa enää lähestyä ihmisiä. Minusta tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa. Ei mitään sellaista, jonka takia kannattaisi tuhlata omaa ja toisen aikaa. En osaa puhua kepeästi. Smalltalk on täysin mahdoton käsite. Sellaisista tilanteista tulee tukala olo, päässä on vain yksi ajatus: pakko päästä pois. Tunnen koulustani vain muutaman ihmisen, joiden kanssa osaan puhua vaivatta. Tai no, tunnen kaksi. Kumpaakaan en juuri näe, joten suurimman osan koululla viettämästäni ajasta olen puolituttujen ja tuntemattomien ympäröimänä. Käytännössä siis yksin. Olen alkanut kadehtia niitä opiskelijoita, jotka liikkuvat ryhmissä, jotka käyvät yhdessä syömässä, juttelevat keskenään.

Tämä ei johdu siitä, ettenkö haluaisi tutustua ihmisiin tai puhua tai olla muiden lähellä. En vain yksinkertaisesti osaa. Tuntuu kuin itseni ja muiden ihmisten välissä olisi jonkinlainen este. Sen läpi juuri ja juuri näkee, muttei aisti mitään. Ei iloa, ei surua, ei edes välinpitämättömyyttä. En vain ole olemassa.