Joko
minusta on tullut näkymätön tai kukaan ei yksinkertaisesti halua
huomata minua. Kävelin pitkin keskustakampusta ja näin tuttuja naamoja,
hymyilin, olin aikeissa moikata ja juuri silloin toisten katse kääntyi
pois. Päätin toista opiskeluvuottani (eli siis tätä vuotta)
aloittaessani olla sosiaalisempi kuin aiemmin, mutta tähän se kai
kaatuu. En minä osaa. Kukaan ei varmaankaan usko, kuinka paljon voimia
ja rohkeutta se syö, kun on aikeissa tervehtiä henkilöä, joka on vain
tuttu (ei siis ystävä tai edes kaveri), kun sitä pelkää ihan tosissaan.
Kammoksuu koko ajatusta. Sydän hakkaa hurjana, mietin käden liikeradan,
yritän suunnitella mahdollisen keskustelun - kuinka lopetan sen
mahdollisimman lyhyeen olematta kuitenkaan tyly niin, ettei tukalia
hiljaisuuksia ehtisi muodostua. Loppujen lopuksi käy kuitenkin usein
niin, että punastun, kieleni tuntuu turpoavan ja suustani tulee jotain
epäselvää muminaa ja saan osakseni äärimmäisen kummastuneita katseita,
kysyviä ilmeitä ja vaivautuneita hymyjä.
Minä pelkään ihmisiä perkele. Se tuntuu vain pahenevan iän myötä.
Aiemmin minulla oli pakonomainen tarve miellyttää muita, mutta sen
hälvettyä olen kai luisunut toiseen ääripäähän... en osaa enää lähestyä
ihmisiä. Minusta tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa. Ei mitään
sellaista, jonka takia kannattaisi tuhlata omaa ja toisen aikaa. En
osaa puhua kepeästi. Smalltalk on täysin mahdoton käsite. Sellaisista
tilanteista tulee tukala olo, päässä on vain yksi ajatus: pakko päästä
pois. Tunnen koulustani vain muutaman ihmisen, joiden kanssa osaan
puhua vaivatta. Tai no, tunnen kaksi. Kumpaakaan en juuri näe, joten
suurimman osan koululla viettämästäni ajasta olen puolituttujen ja
tuntemattomien ympäröimänä. Käytännössä siis yksin. Olen alkanut
kadehtia niitä opiskelijoita, jotka liikkuvat ryhmissä, jotka käyvät
yhdessä syömässä, juttelevat keskenään.
Tämä ei johdu siitä, ettenkö haluaisi tutustua ihmisiin tai puhua tai
olla muiden lähellä. En vain yksinkertaisesti osaa. Tuntuu kuin itseni
ja muiden ihmisten välissä olisi jonkinlainen este. Sen läpi juuri ja
juuri näkee, muttei aisti mitään. Ei iloa, ei surua, ei edes
välinpitämättömyyttä. En vain ole olemassa.
keskiviikko, 16. marraskuu 2005
Kommentit