Ainiin. Olenhan minä onnellinen, sillä kuten Mokoman laulussa lauletaan "..ei onni löydy siitä, että uutta haluaa, vaan siitä, että oppii saamastaan nauttimaan.."

Mukava viikonloppu takana. Nauroin ja lauloin ja viihdyin itsessäni. Vähän aikaa, mutta kuitenkin. Minullehan se on paljon. Käveltiin J:n kanssa sateessa kotiin, naurettiin ja muisteltiin vanhoja juttuja. Juttuja siitä ajasta, kun olimme uusia. Kaikki tavalliset ajatukset palasivat maanantain mukana, mutta nyt tiedän, että minä olen se, joka voi minut muuttaa. Ei muut, ei ainakaan parempaan. Äänet päässä alkaa olla hiljaa, ne ristiriitaiset huudot, jotka peittää sateen ropinan ikkunaan ja saa voimaan pahoin. Nyt on enää yksi ja selkeä ja kannustava. Mukavaa.

Ahdistaa tämä viikko kylläkin, mutta onneksi se on vasta alussa. Suunnan muuttamiseen on kosolti aikaa. Kyllä minä rakastan ja kadehdin ja mietin, mutta ei ne asiat siitä muutu. Pitää sulkea korvat ja suodattaa, suodattaa, suodattaa... Kuulla enemmän hyvää.

Juttelin Pojankin kanssa pitkästä aikaa. Puhuttiin elokuvista ja unista ja siitä, kuinka pitäisi nähdä, pitkästä aikaa. Ei se näkeminen taida onnistua, mutta oli kiva kuulla ääni. Ehkä sitten joskus taas sattumalta. Ehkä :)