näyttävät päivät vähän lyhenevän taas. valon määrän vähetessä sitä taitaa kääntyä taas enemmän sisäänpäin.

lauantaina oltiin tyttöjen kanssa kaupungilla. toisaalta oli hauskempaa kuin aikoihin, toisaalta tunsin jälkeenpäin oloni pahemmaksi kuin pitkään aikaan. arvottomaksi ja turhaksi. näkymättömäksi ja rumaksi. olen välttänyt noita kaupungin lihatiskejä parhaani mukaan, sillä vaikka kotoota lähtiessäni peilikuvani näyttäisikin siedettävältä, se tunne katoaa pian sisäänpääsymaksun jälkeen.

tiedän tuntevani oloni huonoksi täysin vääristä syistä. syistä, jotka ovat naurettavia ja joita toiset eivät edes ajattelisi, joille joku voisi jopa nauraa. mutta tämä ei ole asia, johon kykenen vaikuttamaan. paha olo tulee jos on tullakseen. en ole kaunis. tiedän. en ole laiha. tiedän. pitkään olen yksinkertaisesti ollut ajattelematta näitä tosiasioita, olen sysännyt ne syrjään ja keskittynyt tärkeämpiin asioihin: poikaystävä, ystävät, ihmiset, jotka pitävät minusta minun vuokseni, eivät ulkonäköni. olen keskittynyt niihin ihmisiin, jotka loppujen lopuksi antavat olemassaololleni merkityksen. olen yrittänyt unohtaa sen, että suurimmalle osalle maailmaa en ole olemassa. sen, ettei maailmalle olemassaolollani ole merkitystä, ei myöskään tunteillani. mutta sellaisia asioita on kai välillä katsottava silmiin. välillä se vähän kirpaisee.

tekisin paljon, jos voisin muuttaa itseäni. niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. en vaan pysty siihen. en jaksa. ja kuitenkin on paha olla. silti ei pysty. tuntuu, ettei se enää ole edes mahdollista. lopettaisin syömisen kokonaan, mutta niinkään ei voi tehdä. haluaisin tehdä tämän oikein, vaikka mikään ei ole parempaa kuin se, kun on ollut monta päivää lähes syömättä ja näläntunne vain katoaa. sitä ei enää ole. tai kun se tulee, se on niin kova, että melkein oksettaa, ja voi oikein tuntea, kuinka nälkä syö ruumista koko ajan pienemmäksi. paremmaksi. vaikka rakastan sitä tunnetta tiedän, että se ei ole oikea tapa. ei enää. vaikka se olisi varmaankin helpoin ja nopein, se ei kestä. ei se koskaan kestä.

mistä tunnistaa sieluntoverin? olen viime aikoina törmännyt käsitteeseen usein. Poika kerran sanoi (yli puoli vuotta sitten), että me ollaan sieluntovereita. silloin se tuntui niin järkeenkäyvältä, etten edes ajatellut asiaa. nyt se on taas palannut mieleen. en tiedä tarkalleen miksi. Pojasta ei ole kuulunut ja minä olen yrittänyt olla kysymättä. ja näin on ollut yllättävän hyvä. J:n kanssa menee paremmin kuin kuukausiin. se mies rakastaa ja minä myös. kaikesta huolimatta.