näyttävät päivät vähän lyhenevän taas. valon määrän vähetessä sitä taitaa kääntyä taas enemmän sisäänpäin.
lauantaina oltiin tyttöjen kanssa kaupungilla. toisaalta oli hauskempaa
kuin aikoihin, toisaalta tunsin jälkeenpäin oloni pahemmaksi kuin
pitkään aikaan. arvottomaksi ja turhaksi. näkymättömäksi ja rumaksi.
olen välttänyt noita kaupungin lihatiskejä parhaani mukaan, sillä
vaikka kotoota lähtiessäni peilikuvani näyttäisikin siedettävältä, se
tunne katoaa pian sisäänpääsymaksun jälkeen.
tiedän tuntevani oloni huonoksi täysin vääristä syistä. syistä, jotka
ovat naurettavia ja joita toiset eivät edes ajattelisi, joille joku
voisi jopa nauraa. mutta tämä ei ole asia, johon kykenen vaikuttamaan.
paha olo tulee jos on tullakseen. en ole kaunis. tiedän. en ole laiha.
tiedän. pitkään olen yksinkertaisesti ollut ajattelematta näitä
tosiasioita, olen sysännyt ne syrjään ja keskittynyt tärkeämpiin
asioihin: poikaystävä, ystävät, ihmiset, jotka pitävät minusta minun
vuokseni, eivät ulkonäköni. olen keskittynyt niihin ihmisiin, jotka
loppujen lopuksi antavat olemassaololleni merkityksen. olen yrittänyt
unohtaa sen, että suurimmalle osalle maailmaa en ole olemassa. sen,
ettei maailmalle olemassaolollani ole merkitystä, ei myöskään
tunteillani. mutta sellaisia asioita on kai välillä katsottava silmiin.
välillä se vähän kirpaisee.
tekisin paljon, jos voisin muuttaa itseäni. niin ulkoisesti kuin
sisäisestikin. en vaan pysty siihen. en jaksa. ja kuitenkin on paha
olla. silti ei pysty. tuntuu, ettei se enää ole edes mahdollista.
lopettaisin syömisen kokonaan, mutta niinkään ei voi tehdä. haluaisin
tehdä tämän oikein, vaikka mikään ei ole parempaa kuin se, kun on ollut
monta päivää lähes syömättä ja näläntunne vain katoaa. sitä ei enää
ole. tai kun se tulee, se on niin kova, että melkein oksettaa, ja voi
oikein tuntea, kuinka nälkä syö ruumista koko ajan pienemmäksi.
paremmaksi. vaikka rakastan sitä tunnetta tiedän, että se ei ole oikea
tapa. ei enää. vaikka se olisi varmaankin helpoin ja nopein, se ei
kestä. ei se koskaan kestä.
mistä tunnistaa sieluntoverin? olen viime aikoina törmännyt
käsitteeseen usein. Poika kerran sanoi (yli puoli vuotta sitten), että
me ollaan sieluntovereita. silloin se tuntui niin järkeenkäyvältä,
etten edes ajatellut asiaa. nyt se on taas palannut mieleen. en tiedä
tarkalleen miksi. Pojasta ei ole kuulunut ja minä olen yrittänyt olla
kysymättä. ja näin on ollut yllättävän hyvä. J:n kanssa menee paremmin
kuin kuukausiin. se mies rakastaa ja minä myös. kaikesta huolimatta.
tiistai, 1. marraskuu 2005
Kommentit