läheiset ihmiset tuntuvat tänään tosi läheisiltä, vaikkeivät ne tällä hetkellä lähellä olekaan. joku voi olla matkalla töistä kotiin, toinen keittelee kotona kahvia itselleen ja uutukaiselle avopuolisolleen. tai sitten vain on ja katsoo telkkaria. tai ei mitään mainituista, eivät vain ole täällä enkä minä ole siellä. mutta silti tiedän, että he ovat. se on hyvä. kiitos niille siitä.

väsyttää taas kovasti ja tulevaisuus tuntuu pelottavalta. moni muukin asia pelottaa, mutta ei samalla tavalla. vaikka pelkään pimeää, se ei tunnu niin raskaalta kuin pelko tulevaisuudesta. tiedän, mitä pimeä on, järjellä ajateltuna tiedän myös, ettei siellä ole niitä kaikkia satumaailman hirviöitä, jotka sinne olen pienestä asti kuvitellut. rappukäytävämme pimeimmässä nurkassa ei ole kuolleen mummelin haamua, kellarin käytävään ei yhtäkkia aukea pohjatonta kuilua, metsässä ei kummittele kartanonomistajan vanha kissa, eikä vaatekaapissani asu vampyyriä. tulevaisuudesta en tiedä mitään ja siellä voi odottaa mitä vain.

avasin verhon puoliksi (yleensä huoneeni verhot ovat aina kiinni), jotta näkisin hiljalleen putoilevat lumihiutaleet ja katulamppujen laiskan loisteen. ohi ajavien autojen lumiset katot ja yksinäisen bussipysäkin. nurmikin on ohuen lumikerroksen peitossa. todennäköisesti tuo kaikki on kuitenkin vain loskaa. kun siihen astuu, se pakenee kenkien alta ja kastelee liian pitkät ja repaleiset lahkeet. litimärät lumihiutaleet imeytyvät pipoon ja tekevät siitä painavan, mutta tuleehan tästä hyvä talvi, tuleehan?