ripaus oma-aloitteisuutta, sitä se oli vailla. pieni hymy (tiedättehän, se on se juttu, jonka suu tekee lähes automaattisesti poskilihaksia jännitettäessä. tosin joillain kädellisillä se voidaan tulkita pelon tai aggression merkiksi, mutta jos sen tekee hillitysti, homma pysyy hanskassa) ja katse toisen silmiin. sitten sanoo vaikka moi ja mitä kuuluu. se oli kuin leikkiä, sujui kuin itsestään. opiskelijakollegojen kanssa jutustelussa on se hyvä puoli, että jos ei muuta keksi, voi aina puhua opiskelusta. miksi minä sen nyt vasta tajusin? minä yritän ja opettelen ja edistyn. pikkuhiljaa astun toisella jalalla ulos kuorestani (toinen kannattaa pitää sisällä, jotta pääsee nopeasti takaisin jos tulee tarve) ja se tuntuu hyvältä.

pitää unohtaa itsensä. suurin ongelmani taitaa olla jatkuva tietoisuuteni itsestäni. ilmeeni, eleeni, asentoni, vaatteeni, punastumiseni, muminani. en kykene unohtamaan, että olen minä, eikä minussa ole mitään kiinnostavaa tai huomiotaherättävää. pitää kuitenkin yrittää.

nyt pitäisi taas lukea, mutta ennen kuin lopetan, haluaisin kiittää ever-frostia ja Ma-maa kommenteista. niiden avulla sain asiaan vähän uutta perspektiiviä: ehkä joku muukin pelkää tai aristelee toisia ihmisiä. kaikki eivät sitä tee, mutta ehkä jotkut? ehkä jopa jotkut niistä ihmisistä, jotka minä olen kohdannut? (tai lähinnä yrittänyt kohdata tässä tapauksessa) kiitos siis :)