ripaus
oma-aloitteisuutta, sitä se oli vailla. pieni hymy (tiedättehän, se on
se juttu, jonka suu tekee lähes automaattisesti poskilihaksia
jännitettäessä. tosin joillain kädellisillä se voidaan tulkita pelon
tai aggression merkiksi, mutta jos sen tekee hillitysti, homma pysyy
hanskassa) ja katse toisen silmiin. sitten sanoo vaikka moi ja mitä
kuuluu. se oli kuin leikkiä, sujui kuin itsestään. opiskelijakollegojen
kanssa jutustelussa on se hyvä puoli, että jos ei muuta keksi, voi aina
puhua opiskelusta. miksi minä sen nyt vasta tajusin? minä yritän ja
opettelen ja edistyn. pikkuhiljaa astun toisella jalalla ulos
kuorestani (toinen kannattaa pitää sisällä, jotta pääsee nopeasti
takaisin jos tulee tarve) ja se tuntuu hyvältä.
pitää unohtaa itsensä. suurin ongelmani taitaa olla jatkuva
tietoisuuteni itsestäni. ilmeeni, eleeni, asentoni, vaatteeni,
punastumiseni, muminani. en kykene unohtamaan, että olen minä, eikä
minussa ole mitään kiinnostavaa tai huomiotaherättävää. pitää kuitenkin
yrittää.
nyt pitäisi taas lukea, mutta ennen kuin lopetan, haluaisin kiittää ever-frostia ja Ma-maa kommenteista.
niiden avulla sain asiaan vähän uutta perspektiiviä: ehkä joku muukin
pelkää tai aristelee toisia ihmisiä. kaikki eivät sitä tee, mutta ehkä
jotkut? ehkä jopa jotkut niistä ihmisistä, jotka minä olen kohdannut?
(tai lähinnä yrittänyt kohdata tässä tapauksessa) kiitos siis :)
keskiviikko, 23. marraskuu 2005
Kommentit