Eilisen
murhe muuttui araksi iloksi. Ristinollaa ja naurua ja vain ihan vähän
epämääräistä muminaa. Luen taas liian suuria sanoja, jotka eivät tähän
pieneen mieleen mahdu. Ei poikittain tai pilkottuina. Sanoja sanoja
sanoja peräjälkeen ilman tarkoitusta. Ne eivät paljasta salaisuuksiaan
minulle, en kai osaa ottaa niitä vastaan kyllin arvokkaasti ja
arvostaen. Ulkona pieni pakkasen poikanen ja kylmä tuuli. Minä koen sen
vain tuplaikkunan läpi, tuiverruksena kynnyksen yli, sillä minä
kääntelen sivuja joilla on SUURIA sanoja. Enkä minä ymmärrä, mutta
tuntuu hyvältä saunan jälkeen. Palaan taas klassifikatoristen
rinnakkaisserkkujen ja uksorilokaalisten asumismuotojen (apua!) pariin.
Ehkäpä, jos luen kirjaa ylösalaisin, opin kaikki nämä isot ja minulle
uudet sanat. Ehkä...
torstai, 17. marraskuu 2005
Kommentit