Eilisen murhe muuttui araksi iloksi. Ristinollaa ja naurua ja vain ihan vähän epämääräistä muminaa. Luen taas liian suuria sanoja, jotka eivät tähän pieneen mieleen mahdu. Ei poikittain tai pilkottuina. Sanoja sanoja sanoja peräjälkeen ilman tarkoitusta. Ne eivät paljasta salaisuuksiaan minulle, en kai osaa ottaa niitä vastaan kyllin arvokkaasti ja arvostaen. Ulkona pieni pakkasen poikanen ja kylmä tuuli. Minä koen sen vain tuplaikkunan läpi, tuiverruksena kynnyksen yli, sillä minä kääntelen sivuja joilla on SUURIA sanoja. Enkä minä ymmärrä, mutta tuntuu hyvältä saunan jälkeen. Palaan taas klassifikatoristen rinnakkaisserkkujen ja uksorilokaalisten asumismuotojen (apua!) pariin. Ehkäpä, jos luen kirjaa ylösalaisin, opin kaikki nämä isot ja minulle uudet sanat. Ehkä...