nyt
taas tuntuu kaikki kaatuvan päälle, pienin murhe ei liene ylihuominen
tentti, johon on vielä yli 300 sivua luettavaa. mutta jotenkin nyt, kun
istuin tähän, kaikki vain jysähti päälle. olo tuntuu painavalta ja
ahdisuneelta, kun ei osaa sormella taaskaan osoittaa, että mikä on
vikana. tuntuu, että alan etääntyä ihmisistä, jotka ovat minulle
tärkeitä, enkä tiedä teenkö sen itse, vai tapahtuuko se muidenkin
tahdosta. en ole sellainen ihminen, joka kurottaa muiden seuraan.
ennemmin minut pitäisi raahata mukanaan. ei sekään kuitenkaan onnistu,
jos en itse sitä halua. vaivaannun.
ja sitten se
erilaisuus. toiveissa, tavoitteissa, unelmissa, koko maailmankuvassa.
en käsitä itseäni, mutta vielä vähemmän käsitän muita ihmisiä. en vain
osaa asettua samaan asemaan. tiedän, että myötäelämiseen
kykenemättömyys on yksi pahimmista puolistani, etenkin joissain
tietyissä asioissa, mutta ei se tarkoita, etten ymmärtäisi niiden
asioiden tärkeyttä toiselle ihmiselle. en vain kykene täysillä yhtymään
iloihin tai suruihin. en vain voi antaa ihmisten koskettaa niin
syvältä, silloin pitäisi itsekin antaa itsestään jotain. siihenkin
pystyn hyvin harvoin. yleensä silloin, jos kaikki oikeasti tuntuu
kaatuvan päälle, eikä mitään muuta ulospääsyä näytä olevan. silloinkin
tulee huono omatunto. kun on ollut vaivaksi. ja sen jälkeen kaduttaa,
kun tuntuu, että on taas tehnyt kärpäsestä härkäsen ja kasannut oman
sontansa jonkun muun kannettavaksi. ei se ole oikein, ei minun
toimestani.
keskiviikko, 25. tammikuu 2006
Kommentit