hämmennys. se kummallinen tunne, kun ei oikein tiedä, kuinka pitäisi toimia, vai pitäisikö toimia ollenkaan. näpelöin kännykkää jatkuvasti, "oletko ok?", sitten pyyhin sen pois ja laitan puhelimen tyynyn viereen. mietin hetken, käyn tupakalla ja mietin lisää. tuntuu, että nyt sitä saa tuntea, miltä muista tuntuu, kun itse on ollut samassa tilanteessa. kun haluaisi kysyä, auttaa vaikkei varmastikaan mitään voi tehdä. kun vain haluaisi kertoa, että minä olen täällä, sitten kun toinen kaipaa olkapäätä. mutta ehkei se tällä kertaa ole minun olkapääni se kaikkein lohdullisin, olenhan minä itsekin kieltäytynyt tuesta, kun asiat ovat olleet liian kipeitä. pelkään tungettelevani. otan taas kännykän käteen ja kirjoitan. ehkä painan "lähetä". ehkä.

tiedäthän? ehkä tätä kautta tiedät, jos en koskaan saa kerättyä tarpeeksi rohkeutta.

miksi minun pääni tekee kaikesta niin monimutkaista? pitäisi kuunnella sydäntä ja hiljentää kaikki muu. eikö niin? minulla ei ole keinoja tähän. minä en ole riittävä, kun hukun omiin harhoihini.